Anna ja Anatolii Snizhko suunnittelivat häitään pitkään.
– Odotimme aivan erityistä päivää, nimittäin helmikuun 22. päivää. Lukee sen kummasta päästä tahansa, se on sama, Anna nauraa.
Anna ja Anatoli menivät naimisiin kauan odottamanaan päivänä. He olivat suunnitelleet lähtevänsä häämatkalle Sansibariin, mutta Venäjän hyökkäys Ukrainaan muutti koko elämän. Sansibar vaihtui Viialaan.
– Ne sodan alkupäivät olivat kuin olisimme sumussa eläneet. Kuulimme kyllä pommitukset, mutta olo oli epätodellinen. Ei tällaista voi tapahtua, kiovalaispariskunta pohti.
Totuus valkeni nopeasti. Annan veli ilmoitti perheelle, että lähteä pitää nyt. Huomenna voi olla liian myöhäistä, lähes kaikki sillat oli jo pommitettu hajalle, veli kertoi. Anna ja Anatoli pakkasivat mukaansa vain välttämättömimmän. Pariskunnan puolitoistavuotiaalle tyttärelle Solomiialle vaippoja ja ruokaa, paperit sekä vähän vaatteita. Annan iäkäs äiti, Nica, taivuteltiin lähtemään myös. Annan veli poikineen jäi taistelemaan ja 21–vuotias tytär huolehtimaan vapaaehtoisena alueen eläimistä.
– Matka Kiovasta junalla Lviviin ja sitten bussilla Varsovaan oli kaoottinen ja hirveä. Kärsimyksen ja pelon määrä ympärillä meinasi musertaa, kertoo Anna ja näyttää matkalta ottamiaan kuvia.
Suomesta tiedossa vain Savonlinna
Puolasta isoäiti, Nica, ei olisi enää jaksanut jatkaa eteenpäin. Anna ja Anatolii pohtivat, että täytyy päästä kauemmaksi. Anna ei tiennyt Suomesta mitään, mutta Anatolii oli käynyt Savonlinnassa kahdeksan vuotta aiemmin ja kehui suomalaisia. Pariskunta päätti suunnata Suomeen.
– Liityimme Facebookissa Ukrainalaiset Suomessa -ryhmään, jossa Saara-niminen nainen oli laittanut viestin, että Akaassa voisi majoittua muutama henkilö. Meillä ei ollut mitään tietoa Akaasta. Joku kysyikin meiltä, onko Suomessa edes sellaista kaupunkia, Anatolii kertoo.
Pohdittuaan hetken he kysyivät Saaralta, olisiko majoitus vielä vapaana. Siitä alkoi matka kohti Suomea ja Akaan Viialaa.
Pelko haihtui nopeasti
– Meitä pelotti ihan kauheasti, emme tienneet keitä tai millaisia ihmisiä kohtaisimme, olisimmeko vaarassa, vietäisiinkö lapsemme meiltä ja miten iäkäs äitini selviäisi matkasta, Anna kertoo.
Samaan aikaan Viialassa Rauni Mokka kuuli tyttäreltään Saaralta, että heidän majoitustarjoukseensa oli vastattu.
– Minua pelotti kyllä vähintään yhtä paljon kuin Annaa ja Anatoliia, Rauni naurahtaa.
– Minulla ei ollut mitään käsitystä millaisia ihmisiä olisin kotiini saamassa. Me olimme asemalla Saaran kanssa vastassa, kun perhe saapui junalla Toijalaan, Rauni kertoo.
– Huoleni haihtui melkein heti nähtyäni heidät.
Nyt Annan ja Anatoliin perheellä on takanaan joitain viikkoja Suomessa.
– Ilmasto on aika samanlaista kuin Ukrainassa, Anatolii kertoo.
Ihmiset ovat mukavia ja meidät on otettu hyvin vastaan. Siitä olemme kiitollisia.
Tomaatintaimet multaan
Isoäiti Nica on istuttanut Raunin kanssa tomaatintaimia.
Anna nauraa, että äiti oli unohtanut pakata matkaan silmälasinsa ja puhelimensa mutta tomaatintaimensa hän olisi ottanut ja harmitteli kun munakoisot jäivät.
– Kaikilla meillä on omat tärkeät asiamme. Pääasia tietysti on, että olemme nyt turvassa, vaikka taimet jäivät, Anna toteaa.
”Toivomme voivamme olla hyödyksi”
Vaikka huoli Ukrainassa olevista sukulaisista on valtavan kova, koittavat Anna ja Anatolii perheineen elää arkeaan Viialassa.
– Opettelemme suomen kieltä. Heti kun vain on mahdollista, olisin valmis tekemään töitä, Anatolii pohtii. Toivomme, että voimme hyödyttää Suomea, tehdä työtä, olla avuksi ja hyödyksi tulevaisuudessa.
Kukka Salmiovirta
