Hoitajien työtaistelusta puhuttaessa suosituin vasta-argumentti heidän vaatimuksilleen lienee ”Ei ole rahaa.” Hoitajien listaamista epäkohdista nähdään vain se, mitä palkankorotus maksaa, ei sitä mitä maksavat hoitajapulan aiheuttaneet johtamisongelmat, surkeat työolot, sairauslomat ja loppuun palaneet ihmiset, puhumattakaan hoitojonoissa kärvistelevistä potilaista.
Jos palkankorotuksilla ja muilla muutoksilla saadaan korjattua edes osa näistä ongelmista, hinta yhteiskunnalle ei olekaan enää kovin iso. Sen sijaan että hoetaan rahanpuutetta, hoitoala pitäisi nähdä sijoituksena.
Ylipäänsä päätöksiä tehtäessä pitäisi arvioida niiden vaikuttavuutta heti, ensi vuonna ja vuosien päästä. Pitäisi nähdä oman toimialan, kunnan ja maakunnan ohi kokonaisuus, jossa kaikella toiminnalla on merkitystä. Säästö täällä onkin kulunlisäys toisaalla. Investointi tuolla onkin säästö täällä. Pelkkä säästölista ei saisi koskaan riittää, vaan tarvitaan laaja näkemys rahankäytön vaikutuksista nyt ja tulevaisuudessa.
Hoitoalan kriisiä vastaava paise on muhimassa myös sosiaalialalla, kun koronapandemian jäljiltä ihmiset voivat yhä huonommin ja heitä pystytään auttamaan yhä hitaammin. Kuntien lastensuojelumenot hipovat pilviä, ja ihmiset kärsivät mielenterveyspalveluiden jonoissa työ- ja koulukyvyttöminä.
Helpoiten sosiaali- ja mielenterveystyön painetta pystyttäisiin purkamaan pienentämällä perusopetuksen ja varhaiskasvatuksen ryhmäkokoja mahdollisimman pian. Nykyistä pienemmissä opetusryhmissä opettajille jäisi enemmän aikaa yksittäiselle oppilaalle, ja myös erityisoppilaat pärjäisivät luokissa paremmin, eikä kalliita tukijärjestelyitä tarvittaisi.
Varhaiskasvatuksessa ehdittäisiin auttamaan perheitä jo ennen ongelmien kasautumista. Kun sosiaali- ja mielenterveystyötä vietäisiin enemmän kouluihin ja päiväkoteihin, lastensuojelun tarve pienenisi. Hoitoalaan tehdyt panostukset näkyisivät niin, että tarvittaessa apu sieltä olisi saatavilla entistä aiemmin ja edullisemmin.
Näin nyt oireilevista lapsista ja nuorista tulisi terveitä veronmaksajia ilman kalliita laitosjaksoja ja syrjäytymisvaaraa. Teini-iän haasteet jäisivät teini-ikään, kun aikuiset ehtisivät nähdä ja auttaa. Perheet voisivat paremmin, ja aikuisetkin pysyisivät työkykyisinä.
Ei jätetä hoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja opettajia nyt pulaan, vaan investoidaan heihin ja sitä kautta tulevaisuuteemme. Enää ei tarvita yhtään hanketta tai selvitystyötä. Hoitajia, sosiaalityöntekijöitä ja opettajia kuuntelemalla ja heidän näkemyksiään toteuttamalla saamme aikaan järjestelmän, joka pystyy vastaamaan tarpeisiimme ajoissa. Se voi maksaa nyt, mutta näillä investoinneilla meillä on jo muutaman vuoden päästä isompi joukko terveitä lapsia, nuoria ja aikuisia, ja huomaamme, että hyvinvointiyhteiskunta ei olekaan niin kallis ylläpitää.
Tämä ei ole utopiaa. Samaa vaikuttavuutta minäkin arvioin työssäni suomalaisessa vientiteollisuudessa. Koskaan kyse ei ole pelkästään rahasta, vaan siitä mitä sillä halutaan saada aikaan.
Erika Löövi
Kirjoittaja on laskentaekonomi vuosimallia 2000.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
