Kansallista veteraanipäivää alettiin viettää vuonna 1987. Päivän ajankohdaksi valittiin Lapin sodan (1945) päättymisen vuosipäivä. Veteraanipäivänä on haluttu kunnioittaa sotiemme veteraanien työtä isänmaan hyväksi. Veteraanipäivänä on vietetty ja vietetään tänäkin vuonna valtakunnallisia pääjuhlia ja paikallisia juhlia. Näin on Akaassakin vietetty veteraanipäivän juhlallisuuksia ja laskettu seppeleitä haudoilla. Kun veteraanipäivää alettiin viettää, elossa olevia veteraaneja oli vielä 320 000. Tänä päivänä nuorimmatkin veteraanit ovat 95, 96- vuotiaita. Akaassakin on heitä elossa enää vain muutamia.
Olen saanut olla yli kolmenkymmenen pappisvuoden ajan Akaan siunauskappelissa saattamassa useita veteraaneja haudan lepoon. Ne tilaisuudet ovat olleet aina erityisen hartaita ja pyhiä hetkiä. He ovat olleet meidän matkakumppaneitamme. Olemme osoittaneet heille viimeisellä palaveluksella kiitollisuutta ja kunnioitusta. Näin myös lotille ja veteraanien leskille.
Näissä siunaustilaisuuksissa olen usein lukenut, toimituksen alussa, Paimenpsalmin 23.
”Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu.”
Tämä ensimmäinen jae on ikään kuin uskontunnustus. Tässä Psalmissa tulee esille ihmisen ja Jumalan välinen suhde. Emme tiedä minkä ikäisenä Daavid on tämän teksin laatinut. Daavidin elämän tie kulki paimenpojasta suosituksi kuninkaaksi. Psalmi puhuu Jumalan varjeluksesta ja johdatuksesta. Hän vie, hän johtaa, hän virvoittaa, hän ohjaa. Sinä olet kanssani, sinä suojelet, sinä johdatat, sinä katat, sinä voitelet. Tekstissä puhutaan sekä hän että sinä muodossa!
Sinä hyvä lukija, voit hetken pohtia, miten olet elämässäsi kokenut Jumalan johdatusta?
Miten minä olen kokenut Jumalan johdatusta?
Ajattelen, että koko elämä on ollut Jumalan johdatusta. Saan olla kiitollinen lapsuuskodin ilmapiiristä, ympäristöstä. Lapsuuskodin perheestä ja suvusta. Olen saanut koko ikäni asua maatilalla, seurata läheltä vuoden aikojen vaihtelua, kylvöä, kasvua, leikkaamista, lepoa.
Koulutie on ollut ihmettä! Olen saanut terveyttä henkistä ja fyysistä niin, että vielä kykenen tekemään erilaisia töitä. Olen saanut palvella kirkon työssä, seurakuntalaisten keskellä yli neljä vuosikymmentä.
Papin tehtävä on myös eräänlainen paimenen tehtävä. Jeesus sanoo:”Minä olen hyvä paimen. Minä tunnen lampaani ja ne tuntevat minut.” Joh 10:14. Seurakuntatyössä on siunauksellista sielunhoidon näkökulmasta se, että pappi, seurakunnan työntekijä tuntee seurakuntalaiset, elää heidän keskellään, elää mukana heidän elämässään. Paimenen kutsumus ja tehtävä on rakastaa laumaansa, se käytännössä on kunnioittaa ja kuunnella seurakuntalaisten toiveita ja mielipiteitä.
Akaan seurakunnan strategia on ”ovet auki”. Mitä se käytännössä on? Nyt viimeiset kaksi vuotta on monella alalla toimittu lukittujen ovien takana.
Seurakunnan tärkein tapahtuma viikossa on sunnuntain jumalanpalvelus. Koko viikon seurakuntatyö nousee sunnuntain jumalanpalveluksen pohjalta. Siksi olisi rakentavaa, että kirkkojen ovet olisivat auki jumalanpalveluselämälle sunnuntaisin. Minulle jumalanpalvelus on juhlaa!
Herra on paimeneni. Oppi-isämme Martti Luther opettaa tähän aiheeseen liittyen: ”Jumalan silmät katsovat vain syvyyteen ja ihmisten silmät vain korkeuteen; se on: he katsovat vain loistavaan, näyttävään ja komeaan. Kristityt ovat syvyydessä ja maailman silmissä mitättömiä, siksi Jumalan silmät katsovat heihin.”
Meidän harras jokapäiväinen rukouksemme on, että Jumalan silmät katsovat Ukrainan kansan puoleen. Rukoilemme, että mahdollisimman pian saataisiin rauhan neuvotteluja käyntiin. Meidän pienten ihmisten on hyvä muistaa, että hyvyys, rakkaus ja oikeudenmukaisuus voittaa lopulta, vaikka se ei todellakaan tässä julmassa ja pahassa maailmassa aina siltä näytä.
Kristityn kutsumus on olla omalla paikallaan rauhantekijä. Me saamma julistaa; Kristus on ylösnoussut!
”Jeesus on paimen, hän kanssamme käy, armollaan kantaa, kun tietä ei näy.
Laumaasi suojele, Vapahtaja, pelko ja ahdistus pois hajota.
Jeesus on alku ja Jeesus on tie, kanssamme kulkee ja perille vie.
Sinua ylistää taivas ja maa. Perillä kirkkosi riemuita saa.” Vk 177: 1,5.
Mari Pakkanen