Nykyajan torikahvilassa eli sosiaalisessa mediassa keskusteltiin vilkkaasti reilu vuosi sitten, muiden asioiden yhteydessä ja mutkan kautta, siitä, mitä ”akaalaisuus” ja paikalliskulttuurin tuntemus oikeastaan on. Onko oltava syntyperäinen tai vähintään vuosikymmeniä paikkakunnalla asunut tunteakseen mistä akaalaisuudessa oikein on kyse? Jääkö junantuoman paikalliskokemus väistämättä ohuemmaksi?
Yksi modernin kulttuuriteorian peruslähtökohtia on se, että kulttuuriset yksiköt, kuten vaikkapa Akaa, ovat ytimeltään jatkuvassa muutoksessa. Uudet asukkaat, sukupolvet ja ympärillä muuttuva maailma saavat aikaan sen, että jonkinlaista kulttuurin ydintä on turhaa edes etsiä, koska sitä ei ole. Kulttuuri on sitä, mitä sen toimijat kullakin hetkellä kulttuurin nimissä tekevät, ei jonkin kuvitellun menneisyydestä poimitun ihanteen jäljittelyä.
Menneisyydellä on valtava voima mielikuvituksen ravintona, jopa siinä määrin, että keksityistä perinteistä, vaikkapa tanhusta, tulee suosittuja. Siitä huolimatta, että tanhua ei sinänsä löydy menneisyydestä, se on mennyt läpi kansanperinteenä kuin väärä raha.
Mikään ”aitous” tai autenttisuus ei kuitenkaan ole kulttuurin arvon mittari. Kuulun ehdottomasti myös akaalaisen tanhuharrastuksen kannattajiin, jos sille löytyy innokkaita harrastajia ja puuhahenkilöitä. Elinvoimainen kulttuurihan ei toki ole museo, vaikka menneisyydellä on oma arvonsa ja kiinnostuksensa.
Tämänkaltaisia hieman korkealentoisia ajatuksia tulee pohtineeksi jokaviikkoisilla työmatkoilla pääkaupunkiin, jossa oman työpaikkani kahvipöytäkeskustelujen myötä on käynyt ilmi, että 140 kilometriä voi olla yllättävän pitkä matka paikalliskulttuurin näkökulmasta katsottuna. Työkaveritkin toivottavat lähtiessä ”voimia pitkään junamatkaan”.
Omasta kaupungistamme ei ihan kauheasti etelämmässä tunnuta tietävän, eikä oikealta tunnu myöskään esitellä paikkakuntaa suurempien kaupunkien nukkumalähiönä, jossa isot tontit ovat edullisia ja kaupan päälle saa vielä paljun.
Laajalla tunnettuudella ei ole oikeastaan edes mitään merkitystä. Paljon olennaisempaa on se, että pienet kaupungit nähdään jo itsessään viihtyisinä ja elävinä paikkoina, joissa on rajaton kehityspotentiaali – ja kuitenkin hyväksyen se, että juuri pienuus, joustavuus, avoimuus ja paikallisuus ovat erityinen etu. Se, mistä tämä paikallisuus sitten koostuu, on avointa ja jatkuvasti muuttuvaa.
Kulttuuri on korona-aikana nähty yleisesti ensimmäisenä leikkauskohteena, ja sen alan ammattilaisten taloudellinen ahdinko on kaikilla tiedossa. Paikallisesti on ollut ilo huomata, että hyvinvointikeskuksen ja koulujen lisäksi Akaassa on muutaman vuoden tauon jälkeen alettu panostaa myös kulttuuriin ja taiteisiin. Moniääninen, kansainvälinen ja toimijoidensa näköinen kulttuuriskene on mahdollinen myös pienessä mittakaavassa, kun emme niinkään etsi menneisyyttä vaan uusia tapoja ja näkökulmia – osallistaen niin syntyperäisiä kuin junien ja bussien tuomiakin.
Markus Mantere
Kirjoittaja on yliopistomies ja muusikko.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteskuntaa.
