Kaatuneitten muistopäivää vietetään ensi sunnuntaina. Ukrainan sodan jatkuessa muistopäivän aihe tuntuu tulevan entistä lähemmäs. Monelle sodan itse kokeneelle tai sen seurauksena henkilökohtaisia menetyksiä kärsineelle kuten sotaorvoille kaatuneitten muistopäivä saattaa nostaa nyt pintaan tavallistakin enemmän raskaita muistoja ja tunnekuormaa.
Vuosikymmeniä Suomessa totuttiin kaatuneitten muistopäivän kaltaisten merkkipäivien puheissa kuulemaan vakuutteluita siitä, miten elämme syvässä rauhan tilassa eikä mitään huolta mahdollisesta sodasta ole. Viimeisten kuukausien tapahtumien valossa joudumme huomaamaan, että rauhan tila ei ehkä ole aivan yhtä syvä kuin takavuosina. Puheissa noussee esiin uusia näkökulmia turvallisuutemme tilasta.
Valtaosalle aktiivisia työvuosiaan elävistä ja sitä nuoremmille sotavuodet tuntunevat erittäin kaukaiselta historian tapahtumalta, joka on tapahtunut joskus äärimmäisen kauan sitten. Sellainen ajatus on omiaan ohjaamaan ajatuksia siihen suuntaan, että sama ei voisi koskaan toistua. Sodan luullaan kuuluvan jonnekin muinaishistoriaan. Sodan kokeneita on joukossamme enää erittäin vähän, joten harvalla meistä on mahdollisuutta tavata ja keskustella sellaisen henkilön kanssa, joka on sodan itse kokenut. Tällaiset keskustelut voisivat yhä avata ajattelua sille, että sota ei ole Suomenkaan osalta mikään mahdoton vaihtoehto.
Sitä, miten pitkä aika sodasta todellisuudessa on, voi yrittää avata esimerkiksi miettimällä muistaako itse vuoden 1983. Tästä hetkestä vuoteen 1983 on yhtä pitkä aika kuin vuodesta 1983 oli vuoteen 1944. 39 vuotta. Paljon aikaa, kyllä, mutta ei mitenkään käsittämättömän paljon. Toinen hyvä keino ajallisen ulottuvuuden hahmottamiseen on etsiä jatkosotaa esittäviä värivalokuvia. Kun kuviin tulevat mukaan värit, yleensä mustavalkoisena nähty jatkosota ei tunnukaan enää olevan aivan kuin toisesta maailmasta.
Tällainen edellisen sodan tuominen lähemmäs omaa elämäämme kaatuneitten muistopäivän kaltaisina hetkinä kannattaa. Se ohjaa omaa ajatteluamme sellaiseen suuntaan, jossa varmistamme, että mitään vastaavaa ei pääse tapahtumaan, sikäli kuin se meistä riippuu. Vähintään yhtä tärkeää on ohjata omaa ajatteluamme sen miettimiseen, miten toimimme, jos sodan estäminen ei riipu meistä.
Tehokkaimmin sodan seurausten lähelle päässee keskustelemalla niiden sodan seurauksena kärsineiden kanssa, jotka keskuudessamme yhä ovat. Tällaisia henkilöitä ovat esimerkiksi sotaorvot. Heidän kanssaan keskustelemalla ymmärtää, mistä sodassa ehkä loppujen lopuksi onkin kyse. Ei valtioiden rajalinjojen muutoksista eikä voitolle pääsevistä poliittisista näkemyksistä vaan henkilökohtaisesta tragediasta. Isänsä menettänyt sotaorpo tuskin näkee sodan merkittävimpänä seurauksena alueluovutusta tai maksettuja sotakorvauksia. Hänelle tärkeintä lienee se, että isä ei enää tullutkaan kotiin ja se, miten äiti ja sisarukset siitä selvisivät, jos selvisivät.
Tällaisia kokemuksia kannattaa kuunnella. Niiden kuulemisen jälkeen toivottavasti ymmärrämme, miten onnekkaita itse olemme, kun selviämme vain kuuntelemalla. Kokea meidän ei ole tarvinnut.
