Tuo isoäidin toteamus kuulosti rauhan ajan lapsesta epätodelta. 1907 syntynyt isoäitini oli elänyt jo ensimmäisen maailmansodan, sisällissodan, talvi- ja jatkosodan sekä Lapin sodan ajan. Muistan katselleeni valokuvaa, jossa murheellinen mies seisoo maan tasalle palaneen talon rauniolla. Mies oli isoisäni, joka oli polttanut oman talonsa, ettei vihollinen voisi käydä siihen asumaan. Isoäiti lähti kahden pienen tyttären kanssa evakkotielle Käkisalmesta. Kodiksi löytyi Tampereelta pieni ullakkokamari vieraiden ihmisten talosta. Lasten isän matka perheen luo kesti niin pitkään, etteivät tyttäret enää tunteneet häntä. Taakse jäi kotiseutu, kotitalo ja koko omaisuus. Suku ja ystävät asutettiin kuka minnekin. Koko elämä täytyi rakentaa alusta uudelleen vieraiden ihmisten keskellä.
Vuosia sitten mieheni sai mahdollisuuden tehdä työtä ulkomailla. Myimme kotimme ja pakkasimme neljä matkalaukkua mukaan. Lähdimme ensimmäisen kerran Aasiaan ja vielä asuaksemme sillä joitakin vuosia. Laskeuduimme aamuvarhain miljoonakaupungin liepeille. Ilma oli kolea ja maisema savusumusta harmaa. Otimme taksin yliopistolle, missä kirjauduimme paikallisen kielen opiskelijoiksi. Istuimme päivät oppimassa tavumerkkejä ja puhetta, iltaisin yritimme ymmärtää mitä meille oli yritetty opettaa. Me olimme monella tapaa avuttomia keskellä vierasta kulttuuria, tapoja ja vieraita käytäntöjä.
Aluksi kaikki oli uutta ja ihmeellistä; vuoristot, kaupungin kolmetuhatvuotinen historia, erilainen ruoka varhainen kevät. Ensi viehätyksen mentyä aloimme huomata asioita, jotka ”olivat paremmin ” koti-Suomessa. Ainoa varma asia oli, että kaikki asiat hoidettiin toisin kuin kotimaassa. Asiat täytyi selvittää paikallisten toimintaa seuraten, yrittäen kirjoittaa tavumerkeillä ymmärrettävä kysymys tai etsiä joku englantia taitava. Ponnekkaan yrittämisen kauden jälkeen iski harmitus ja koti-ikävä. Metallilta maistuva saastunut ilma aiheutti jatkuvan päänsäryn. Kesän 30–40 asteen kosteassa helteessä ei mikään juominen tuntunut riittävän. Syksyllä odotettiin lämmityskauden alkua toppatakit päällä sisällä.
Aika Aasiassa oli seikkailu, mutta edellisten sukupolvien pako sodan jaloista oli matka ilman mahdollisuutta palata koskaan kotiin. Sopeutuminen ja uuden elämän rakentaminen vei vuosia ja vuosikymmeniä. Sydämessä kannettiin kauniita muistoja, mielessä ja kehossa sota-ajan haavoja.
Herra, anna meille viisas sydän, että kohtaisimme lämmöllä heitä, jotka tänään etsivät turvaa.
Jeesus lupasi omilleen: ”Minä jätän teille rauhan. Oman rauhani minä annan teille, en sellaista, jonka maailma antaa. Olkaa rohkeat, älkää vaipuko epätoivoon.” Joh.14:27.
Pyydä Jumalalta rauhaa, kun olet peloissasi ja ahdistunut. Pelkoa aiheuttava tilanne ei ehkä muutu, mutta Kristuksen läsnäolon rauha kantaa sinua raskaan ajan läpi. Virressä 600 sanotaan: ”Jos ahdistuksen tie on edessämme, myös silloin Kristus meitä kuljettaa. Annamme Isän käsiin elämämme. Hän itse meille rauhan valmistaa.”
Marjo Perkiö
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan diakoniatyöntekijä
