Urheilijana voisi sanoa, että olen keski-ikäinen. Ehkä vähän ylikin. Viime kauden jälkeinen aika onkin synnyttänyt minussa pienimuotoisen urheilijan keski-iän kriisin.
Hetkessä elävänä henkilönä vasta nyt on ensimmäisen kerran tullut mieleen, että mitähän minusta oikeasti tulee isona. Millä urheilun jättämän tyhjiön voisi täyttää, jos olisi pakko? Ja millaista pääomaa urheilu on minulle oikein kerryttänyt?
Kelaan tapahtumia taaksepäin sen verran, että selviää, kuinka tähän pisteeseen on päädytty.
Lukion aikana alettiin ikätoverien kanssa pohtia sitä, että mitä meistä tulee isona. Joku oli hyvä kemiassa, toinen matikassa ja kolmas kielissä. Minua taasen kiinnosti kaikki mutta ei mikään riittävästi. Sen ikäisenä pystyi vielä ajattelemaan, että minusta tulee isona urheilija!
Nyt on urheiltu ja alkanut hahmottua, että isona pitää tehdä muutakin, ja itseasiassa se isona lähenee ja lähenee. Mutta! Hätä ei ole tämän näköinen! Olen monesti kuullut kehuttavan, että urheilu opettaa tavoitteellisuutta ja tiimityötaitoja – eiköhän niistä ura urkene! Mutta ei niillä opeilla ihan samalla viivalla ole insinöörien ja maisterien kanssa.
Eli olen jäänyt selkeästi kelkasta urheilun ulkopuolisissa asioissa menestyvistä ikäisistäni. Mutta siihen kelkasta jäämiseen olen valmistautunut urheillessani. Parhaimmatkin saavutukset ovat toisia ja kolmansia sijoja. Tajuavatkohan insinööriystäväni sitä, että valmistaudun vuoden voittamiseen? Ja kun maa on kiertänyt auringon ympäri, en ole onnistunut siinä. Vielä ikinä.
Joka vuosi kun olen pelannut liigatasolla, on viimeisen pelin jälkeen tullut itku. Parhaimmillaan se itku on ollut ilonsekainen mutta yleensä pettynyt tai helpottunut. Pettynyt siksi, että ei ole menestynyt haluamallaan tavalla ja helpottunut siksi, että epäonnistumiset ovat tällä erää ohi.
Kun näistä tunteista on kulunut viikko tai kaksi, alan taas harjoitella. Alan metsästää menestystä ja raivata tietäni kohti lapsuuteni suurinta unelmaa eli teksti-tv:n sivuja.
Häviäminen on siis selvästi olennaisempi osa urheilua kuin voittaminen. Voittajia on vain yksi kerrallaan, ja voitto jättää jälkeensä aukottoman teorian ja olettamuksen: “Näin tämän kuuluikin mennä”.
Silloin kun yleisön katseet kohdistuvat voittajaan, käynnistyy toisaalla hyvin erilainen prosessi: häviäjien joukko alkaa tarkastella toimintaansa kriittisesti. Sitä aletaan virittää tehokkaammaksi ja tappion vaikutukset näkyvät pitkään.
Minkälaisiin asioihin urheilu-ura sitten valmistaa? Ainakin siihen, ettei oleta aina saavansa haluamaansa. Urheillessa voi oppia myös sen, mitkä ovat ne menestyksen avaimet. Yksikään urheilija tuskin vähättelee myöskään työmäärän ja työn laadun merkitystä.
Ainakin nuo asiat ovat oivallista kapasiteettia tulevaa elämää silmällä pitäen. Eikä minusta lukion jälkeen mihinkään korkeakouluun olisi ollutkaan – oli silloin juuri kaikkea tekemistä.
Panu Pitkänen
Kirjoittaja on Akaa-Volleyssa kuudenteen kauteensa valmistautuva lentopalloilija.
Forum Akaa on Akaan Seudun kolumnisarja, jossa akaalaiset kirjoittajat tarkastelevat ympäröivää yhteisöä ja yhteiskuntaa.
