Viime viikolla oli maailman ylikulutuspäivä. Se tarkoittaa sitä, että ne luonnonvarat, jotka maapallomme tuottaa tälle kalenterivuodelle, tulivat käytetyiksi. Suomalaisten osalta vastaava päivä oli tänä vuonna siirtynyt jo maaliskuun puolelle, sen viimeiseksi päiväksi. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että olemme ottaneet kulutukseemme itsellemme kuulumatonta jostain ja joltain.
Suomalaisten luonnonvarojen kulutus on toisin sanoen sitä luokkaa, että olemme kuluttaneet myös toisten tällä planeetalla elävien eväitä ja koko ihmiskunta puolestaan tulevien sukupolvien eväitä. Yksinkertaista näin sanottuna, mutta muutosta toimintatapoihin näyttävät tuovan laajemmin vain pakottavat kriisit, kuten Venäjän hyökkäys Ukrainaan ja siitä koituva konkreettinen pula energiasta.
Metsäpalot ympäri maailmaa, vaikkapa Välimerellä suomalaisten suosimissa turistikohteissa, eivät hetkauta koronapandemian kourissa kotimaassa jo parikin vuotta kärsineitä kuluttajia. Lentokoneet kuljettavat vapaa-ajan matkustajia metsäpalojen keskelle lähes entiseen malliin. Ilmastosta huolissaan oleviin nuoriin tai vanhempiinkin suhtaudutaan hiukan epäilyttävinä ääriajattelijoina ja syyllistäjinä, jopa häiriköinä, jotka häiritsevät tavallisten kansalaisten elämää. Tässä vaiheessa onkin varmaan paikallaan lopettaa paasaaminen ja pysähtyä otsikon mukaisesti.
Mikä tässä kaikessa lopulta on merkityksellistä vaikkapa kristinuskon kannalta? Sehän saarnaa aineellisen maailman loppua ainakin sellaisena, kuin me sen tunnemme. Tämän uskomusjärjestelmän mukaan maailma siis tulee päätökseensä joka tapauksessa ihmisestä riippumatta jonain hetkenä ja luodaan ”uusi maa ja uusi Taivas”. Miten siis aineellisen maailman tuhoutuminen voisi olla hengellinen kysymys?
Kristillisessä maailmankuvassa niin yksittäisen ihmisen kuin ihmiskunnankin yhteys Jumalaan on kuitenkin kaikkein keskeisin asia. Väärinymmärrettyä kristinuskoa on se, että ihminen olisi luomankunnan keskus ja jotenkin muuta luomakuntaa ylempi olento. Ihminen on hallitsija, mutta hallitseminen on ymmärretty itsekkäistä lähtökohdista.
Vihreänä patriarkkana tunnettu ortodoksisen kirkon ensimmäinen piispa, Konstantinopolin patriarkka Bartholomeos tiivistää asiaa seuraavasti: ”Ratkaisu ekologiseen ongelmaan ei ole vain tieteen, teknologian ja politiikan tehtävä, vaan ehkä ensisijaisesti radikaalin mielenmuutoksen, uusien arvojen, uuden eetoksen tehtävä.” Kristillinen hyve, katumus, on juuri tätä.
Eri energiamuodoista väittelyn sijaan jokaiselle hyödyllistä olisikin tarkastella omaa kulutusta, käyttää vain se, mitä tarvitsee, tai ehkä hiukan vähemmänkin. Se on kristillisen kilvoittelun, askeesin ytimessä.
Kristinuskossa on pohjimmiltaan kyse tästä. Moni meistä on myös asemassa, jossa toimii esimerkkinä toisille riippumatta siitä, ovatko ympäristötekomme todella tehokkaita vaiko eivät. Vastuun kantaminen on yhteinen asia, mutta vain omia päätöksiään voi muuttaa, toisten päätöksiä ehkä esimerkin voimalla.
Teemu Toivonen
Kirjoittaja on ortodoksisen käytännöllisen teologian yliopisto-opettaja
