Heikki Salon, Sirkku Peltolan ja Eeva Kontun Momentum 1900 musikaali on liki kolme tuntia kestävä hullunmylly. Viiden vuoden rutistus ja 150 teatterin ammattilaisen työ tarjoillaan Tampereen Työväen Teatterin Suurella näyttämöllä levottomana ja kaoottisena kudoksena. Vaikka liki 2,7-miljoonainen kansamme eli Pariisin maailmannäyttelyn aikaan vuonna 1900 ahdingossa Suomen suuriruhtinaskunnassa, Venäjän keisarikunnan autonomisena osana, eivät ihmiset ole olleet sekaisin kuin käkikello, eikä arki ole ollut täysin mullin mallin. Pienikin on ollut kaunista, sillä Venäjän laajaan maailmannäyttelyn osastoon kuulunut pieni Suomen paviljonki oli hengeltään ja sanomaltaan suuri, se puhutteli kauneudellaan.
Tampereen Työväen Teatteri on rakentanut 120-vuotisjuhlateostaan Momentum 1900 musikaalia kuin Iisakinkirkkoa. Teos on vaatinut puolenkymmenen vuoden uurastuksen. Rutistukseen on kantanut kortensa kekoon peräti 150 teatterin eri ammattilaista. Tällaisiin satsauksiin pystyy vain kansallisnäyttämön erityisasemasta nauttiva laitosteatteri, joka on valtionosuusjärjestelmän piirissä.
Tampereen Työväen Teatterilla on vaalittavanaan pitkä ja kunniakas perinne. 120-vuotisjuhlamusikaalin tehneet Heikki Salo, Sirkku Peltola ja Eeva Kontu jäävät luomuksellaan TTT:n historian lehdille suuresta halustaan synnyttää ainutlaatuista ja persoonallista kotimaista musikaalikulttuuria. Kantaesityksen nautittuani en jaksa uskoa, että Momentum 1900 musikaalista tulisi maamme teattereiden suosikki. Tällaisen sisällön ystävät muodostavat varsin marginaalisen porukan 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa. Toiseksi maassamme ei ole sellaisia teattereita, joilla olisi sen enempää taloudellisia kuin taiteellisiakaan voimavaroja moiseen satsaukseen.
Vertaileminen on pahasta, mutta luulen, että valtaosa teatterin suurkuluttajista haluaa kokea Tampereen Teatterissa parhaillaan esitettävän Anastasian kaltaisia spektaakkeleita. Käsikirjoittaja-ohjaaja Sirkku Peltola joutuu tekemään vielä monta harjoituskappaletta, ennen kuin hän on kehittänyt sinivalkoisen musikaalin tasolle, joka liikuttaa suuria yleisöjä ja herättää suuria kansallisia tunteita.
Momentum 1900 musikaalin idea on kiitollinen. Siinä pureudutaan Suomen kansan kannalta ratkaisevaan ajanjaksoon, jossa kansallistunne voimistui ja itsenäistyminen mahdollistui. Jokaisella peruskoulun käyneellä kansalaisella on ymmärrys siitä, millainen Suomen ja suomalaisten asema oli suuriruhtinaskunnassa vuosina 1809-1917, ja miten suomalaiset alkoivat janota itsenäistä kansakuntaa muiden kansakuntien joukkoon. Runsaan sadan vuoden taival osana Venäjän keisarikuntaa on ollut poikkeuksellisen tapahtumarikas.
Suomalaiset tietävät varsin tarkkaan, millainen merkitys esimerkiksi vuonna 1900 pidetyllä Pariisin maailmannäyttelyllä oli kansainvälisen Suomi-tietouden lisääntymiseen ja suomalaisten omanarvon tunteen vahvistumiseen. Asiat olivat fyysisesti pieniä mutta henkisesti mammuttimaisia. Suomen ja suomalaisten esiinmarssista vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä on kirjoitettu paljon. Tapahtumasta ja tapahtumista on luonnollisesti myös sadunhohtoisia kertomuksia.
Heikki Salon ja Sirkku Peltolan käsikirjoitus pohjautuu hirvittävään sekasortoisuuteen. Se maalaa kuvaa levottomasta ja myrskyisästä ajanjaksosta.
2020-luvun moderni teatteritekniikka valojen, äänten ja videoiden keinoin mahdollistaa sellaisen maailmanlopun menon kuvaamisen, josta ei ollut henkisessä eikä fyysisessä mielessä tietoakaan 1800-luvun lopun eikä 1900-luvun alun Suomenniemellä. Kansallinen herääminen kumpusi ihmisistä, tavallisista ihmisistä. Kouluja rakennettiin. Kansalaiset alkoivat toimia aktiivisesti. Perustettiin monenmoisia yhdistyksiä aatteen kuin aatteen edistämiseksi. Kansalaiskeskustelu voimistui.
Momentum 1900 musikaali marssittaa näyttämölle tavallisen Eliaksen kansan syvien rivien joukosta sekä Ville Vallgrenin, Albert Edelfeltin, Beda Stjernschantzin, Ellen Thesleffin, Akseli Gallen-Kallelan ja Eliel Saarisen. Kaikki nämä lahjakkaat ihmiset olivat synnyinmaassaan suomalaisuuden airueita. He olivat myös ne mestarilliset näkijät ja tekijät, jotka mahdollistivat pienen paviljongin kohoamisen rue des Nations -kadulle Pariisin maailmannäyttelyssä. Pieni muuttui suureksi. Kiinnostavuus kätkeytyi viehätykseen.
Odotin, että Heikki Salo ja Sirkku Peltola olisivat mahduttaneet käsikirjoitukseensa toteutettua syvällisempiä yksityiskohtia käänteentekevän maailmannäyttelyn tiimoilta. Se, että venäläiset hankaloittivat suomalaisten paviljongin rakentamista tai että taiteilijamme ja rakennusmiehemme nauttivat viinimaan juomista ja muista iloista, ei ole mitään uutta.
Monta kertaa yhden ihmisen hartioilla on liian paljon tekemistä. Olisiko nyt ollut oikea hetki antaa ohjaaminen jonkun toisen osaajan toteutettavaksi?
Musiikista jäivät mieleeni räpit. Etenkin Saska Pulkkisen esittämän Eliaksen räppi oli tehokas ja vaikuttava. Muuten musiikki pauhasi kuin Atlantin valtameri.
Hannu Lindholmin suunnittelema lavastus tarjosi turvaa esityksen ajaksi. Tapahtumapaikat olivat tutut. Suomen paviljonki lumosi.
Tampereen Työväen Teatteri marssitti huippunäyttelijät estradille. Martti Suosalon nimi on jo itsessään vetävä, mutta kyllä hän myös syvällisellä roolityöllään lunasti paikkansa tämän produktion kantavana voimana.
TTT:llä on edessä uusi vuosikymmen. 120-vuotisjuhlateos herättää takuuvarmasti poikkeuksellisen voimakkaita tuntoja puolesta ja vastaan. Katsojat hekumoivat tai nuolevat haavojaan. Sellaista esitystä voi pitää merkittävänä.
MATTI PULKKINEN
