Ei mikään voi kuolla, ei kukat, ei tuuli, ei rakkaus kuolla voi. Ohi polku vain kulkee ja kukat jää taakse ja muualla tuuli soi. – Aila Meriluoto
Nämä sanat on kirjoitettu äitini vanhaan valokuva-albumiin, isovanhempieni kuvan viereen. He kuolivat vuosikymmeniä sitten, enkä itse koskaan heitä tuntenut. He ovat kulkeneet mukanani vain muistoissa, joita olen arkisten hetkien keskellä kuullut.
Leipomisen tai pyykkien viikkaamisen lomassa äitini on heitä muistellut, ja minä olen korva tarkkana kuunnellut. Vaikka en saanut koskaan tilaisuutta tavata heitä, he ovat minulle silti tuttuja.
Tuntuu merkitykselliseltä katsoa isovanhempieni kihlakuvaa, huomata samoja piirteitä heidän kasvoissaan ja todeta: olen samaa lihaa ja verta heidän kanssaan. Heidän elämänkohtalonsa elävät minussa. Sotien ja niukkuuden jäljet elävät minussa. Heidän rakkautensa elää minussa.
Pappina saan olla aitiopaikalla kuulemassa erilaisia kertomuksia ihmiselämästä. Vielä en ole kohdannut ihmistä, jonka elämäntarina ei olisi saanut minua hiljentyen kuuntelemaan. En lakkaa ihmettelemästä, miten arvokas ja ihmeellinen jokainen ihminen on, miten kiehtova hänen elämänsä taival. Siksi ymmärrän seistessäni hautajaisissa pappina arkun ja alttarin välissä, kuinka tärkeästä hetkestä on kyse. Miten kalliin lahjan luovutamme takaisin Luojalle, kun siunaamme ihmisen haudanlepoon ja heitämme hiekkaa arkun päälle. Annamme Luojalle sen, mikä Luojan on.
Raamattu puhuu monesti ihmiselämän lyhyydestä. Kuin kukkanen hän kukoistaa ja kun tuuli käy yli, ei häntä enää ole, eikä hänen asuinsijansa häntä tunne. Elämä on kovin hauras. Se on lainaa, jonka eräpäivä koko ajan lähestyy. Siksi meitä kehotetaan käyttämään aikamme viisaasti suhteessa toisiimme ja Jumalaan.
Silti elämä on kallis lahja virheineen päivineen. Me kompuroimme ja mokailemme ja se kuulukin asiaan. Usein vaikeimmat hetket kirkastavat elämän merkityksen. Nekin kutovat elämämme kangasta. Antavat siihen syvempiä sävyjä.
Papin työn arvokkaimpia hetkiä on, kun saa kertoa Jumalan rakastavan heikkoa ihmistä. Kristuksen armo kätkee itseensä kaikki meidän virheemme ja pahuutemme. Kristuksen tähden elämä on paljon enemmän kuin tämä ohikiitävä hetki täällä ajallisuudessa. Arkun äärellä aistin sen monesti vahvasti. Jotain ihanaa on vielä odotettavissa. Kerran se selviää.
Katselen 3-vuotiaan lapseni kotileikkiä. Näen hänen piirteissään isovanhempieni piirteitä. Vaarini tummat silmät ja hiukset. Elämä jatkaa kulkuaan. Se rakkaus, joka kantoi sukupolvia ennen meitä, kantaa meitä nyt ja kantaa sukupolvia meidän jälkeemmekin.
Psalmin sanat nousevat mieleeni: ”Herra, sinä olet turvamme polvesta polveen”. Epävarmassa maailmassa yhden uskon tietäväni: Jumala on Rakkaus. Hän on sama eilen, tänään ja iankaikkisesti. Hänen varaansa saamme kaikissa vaiheissamme jättäytyä.
Sirpa Piirto
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan seurakuntapastori
