Mietin pitkään, mistä kirjoittaisin omalla vuorollani, joka jälleen sijoittuu keskelle kesälomaani. Valmista pitäisi tietenkin saada ennen lomaa.
Kirjoitanko siitä, kuinka monta muuta asiaa on vielä tehtävien listalla ja mahdanko muistaa kaikkea, kun nettikään ei suostu toimimaan, kun pitäisi päivittää tietoja, väsätä mainosta tai hyväksyä laskuja. Kaupankin kassalla edellä oleva selvittää väärin perittyä hintaa, kun olen ostamassa itselleni evästä, vaikka minulla olisi kiire. Iskee melkein paniikki.
En ehtinyt kaikkea ennen lomaani, mutta lomallahan ehtii.
Suvivirsi kuuluu ehdottomasti kesän alkuun, mutta sen jälkeen tekee mieli jo laulella muita lauluja. Yksi näistä on Pirkanmaan maakuntalauluksi vuonna 1995 valittu Kesäpäivä Kangasalla. Sakari Topelius ihastui 20. kesäkuuta 1853 Haralan harjulta avautuvaan maisemaan ja siitä runo sai alkunsa. (Nyt kun kirjoitan tätä, on kesäkuun 20. päivä. Mikä yhteensattuma!) Alun perin runo julkaistiin Topeliuksen runokokoelmassa Ljungblommor (Kanervankukkia) vuonna 1854. Siinä runon nimenä oli Sylvian laulu n:o 3. Kokoelmassa oli kymmenen Sylvia-runoa, joista tunnetuin on Sylvian joululaulu.
Kymmenen vuotta myöhemmin samalla paikalla kävi Gabriel Linsèn, joka hänkin ihastui näkemäänsä ja seuraavana talvena sävelsi Topeliuksen runon Kevätyhdistyksen naiskuorolle ja sovitti sen myös sekakuorolle.
Laulussa on kuusi säkeistöä, joista yleisesti käytetään ensimmäistä, viidettä ja kuudetta. Moni ei ole koskaan tiennyt muista säkeistöistä, joten tässä koko kaunis Suomen luontoa ja isänmaata ylistävä runo:
Mä oksalla ylimmällä oon Harjulan seljänteen;
niin kauas kuin silmään siintää, nään järviä lahtineen.
Kas, Längelmävesi tuolla vöin hopeisin hohtelee,
ja Roineen armaiset aallot sen rantoa hyväelee.
Kuin lemmikin sulosilmä, niin kirkas, niin sininen,
on välkkyvä Vesijärvi, mi hiljalleen keinuen
tuoll` hiipivi heidän luokseen ja satoja saariaan.
Niin helläst` tuuditteleepi kuin emonen lapsiaan.
Vaan ympäri lehtorantain on hongikko mietteissään
ja vanhuksen lailla katsoo kuin lapset lyö leikkiään.
Ja peltojen laihot heitä ne tervehtii aaltoillen,
ja niityn kukkivat nurmet luo tuoksuja tuulehen.
Mik` aarre, oi köyhä Suomi, ois sulosi vertainen!
Tuon järvies sinivälkkeen, tuon hopeisen kultaisen!
Jos murhe tai riemu nostaa tääll` lauluhun säveleet,
niiss` ainiaan kuvastuupi nää kirkkahan sinervät veet.
Mä vain olen lintu pieni, ja siipeni heikot on
vaan oisinko uljas kotka, niin nousisin lentohon.
Ja nousisin taivoon asti luo Jumalan istuimen,
ja nöyrin, hartahin mielin näin laulaisin rukoellen:
Oi taivahan pyhä Herra, sä Isämme armias!
Ah, kuink` on sun maasi kaunis, kuink` ihana taivahas!
Sä järveimme säihkyellä suo lempemme tulta vaan!
Oi Herra, intoa anna ain` maatamme rakastamaan!
Nauttikaamme Suomen kesästä!
Marja Karhu
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kanttori.
