Rusahdus oli niin äänekäs, että se tuskin kuului vain pääni sisällä. Tiesin heti, että nyt sattui pahasti.
Olisin halunnut pillahtaa itkuun, mutta laskeuduin vesipuiston pomppupinnalta hitaasti Vanajan syliin. Alkukesän viileä vesi tuntui lempeältä kivusta säkenöivän jalkapöydän iholla. Riemukkaiden ihmisten meteli ilmeisesti peitti äänen, joten pidin tiedon vahingosta itselläni. Ekaluokkalainen jatkoi matkaansa pelastusliivi korvissa ja huusi aikovansa ainakin trampoliinille.
Kirjoitin tällä palstalla muutama viikko sitten ennakoinnin merkityksestä ja siitä, kuinka en ollut lainkaan varautunut selkävammaan kuusi vuotta sitten. Kerron siitä nyt hieman lisää ja palaamme vesipuiston tapahtumiin sen jälkeen.
Elokuussa 2016 selkäni tuntui usein puutuneelta ja sitä oli hieman vaikea suoristaa. Pitkät kävelylenkit saivat terävän kivun välkehtimään takareidessä ja myöhemmin syksyllä magneettikuva paljasti välilevypullistuman. Minulle määrättiin fysioterapiaa ja monipuolinen koktail lääkkeitä.
Yleisesti välilevypullistuma paranee itsestään, eikä itse pullistuman hoito vaadi erityisiä toimia. Mutta jos on mahdollista saada vaivasta kuin vaivasta harvinainen versio, niin olen jostain syystä ensimmäisenä jonossa.
Tätä kolumnia varten googlasin pitkästä aikaa termin cauda equina ja huomasin, että tietoa on saatavilla yhtä vähän kuin viitisen vuotta sitten. Vamma on harvinainen, ja olen saanut kyseenalaisen kunnian pitää siitä kokemusasiantuntijana puheenvuoron fysioterapeuttien vuosipäivillä. Pullistuma ei siis parantunut kuten tavallisesti, vaan sain cauda equina diagnoosin tammikuussa 2017 ja minut leikattiin kiireellisesti.
Oikean jalkani takaosa ehti prosessissa halvaantua hetkeksi. Saattaa kuulostaa hassulta, mutta juuri näin tapahtui. Tiiviin kuntoutuksen ansiosta lihakset saatiin käyntiin, mutta olin kuntoilijan sijasta kuntoutuja kolmen vuoden ajan. Vamma jätti myös pysyviä muistoja kehooni, niinhän ne pirulaiset usein tapaavat tehdä. Varpaistani kolme keskimmäistä ovat tunnottomia. Kun yritän ottaa niihin yhteyden, ne ovat kuin eivät kuulisi mitään. Aivot huutavat punaisena ja komentavat liikkeelle, mutta varpaita ei kiinnosta.
Päkiä kuuluu varpaiden kanssa samaan jengiin, mutta pikku- ja isovarvas johtavat joukkoja. Niiden komentokeskukseen menee ilmeisesti eri piuhat. Kahden ahkeran apulaisen ansiosta olen sittemmin juossut isonkuusenlenkin, kurkottanut varpaillani kaapin ylimmälle hyllylle ja rullannut aurinkotervehdyksessä kobraan sujuvasti. Mykäksi jääneiden osien vuoksi tulin kuitenkin teloneeksi itseni pehmeällä vesipuiston pinnalla pahanpäiväisesti. Uimme pettyneen lapsen kanssa rantaan ja soitin kotoa apukuskin paikalle.
“Teiltä on murtunut kolme keskimmäistä varvasta ja jalkapöytä. Jalkaan laitetaan nyt kipsi kuudeksi viikoksi”. Siinäpä lause, mitä en halua enää koskaan kuulla juhannuksen jälkeisenä lauantaina. Hoitava lääkäri oli hämmentynyt vamman laajuudesta, mutta syy oli selvä. Cauda equinan jättämistä vaurioista johtuen en ollut tunnistanut, kun varpaani liukuivat pehmeän kumisauman alle. Kompastuin ja epävakaalla pinnalla kaaduin jalkani päälle.
Terveet varpaat olisivat tässä kohtaa osallistuneet tapahtumaan, käyttäneet lihaksiaan, ponkaisseet itsensä vapaaksi ja suojanneet luita, mutta meikäläisen rimpulat nostivat kädet pystyyn ja sanoivat, että mitäs läksit. Jalkapöydällä ei ollut mitään mahdollisuuksia. Koska päkiää ei tilanne kiinnostanut, se meni avuttomana kaksin kerroin varpaiden perässä.
Jos tästä kaikesta jotain positiivista haluaa hakea, niin tuntopuutosten ansiosta toipuminen on ollut hyvin kivutonta. Edellistä tekstiäni toistaen, enpä ollut kuitenkaan varautunut viettämään kesää kipsi jalassa. Tässä on nyt sitten viime aikoina ennakoitu lähinnä kauppareissuja. Elämä yllätti jälleen.
Murtumat onneksi paranevat, ja vaikka kesämenoja on jouduttu siirtämään ja perumaan, niin kirjan lukeminen omenapuun alla ei ole ollut hassumpaa sekään.
Turvallista ja iloista kesää!
Tanja Salminen
Kirjoittaja on junantuoma akaalainen perheenäiti
