Ensi pyhän aiheena kirkkovuodessa on otsikossa mainittu ”usko ja epäusko”. Pyhän Vanhan testamentin teksti on ensimmäisestä Mooseksen kirjasta. Siinä Abraham suree: ”Herra, minun Jumalani, mitä sinä minulle antaisit? Olenhan jäänyt lapsettomaksi, ja minun omaisuuteni perii damaskolainen Elieser.” Abram sanoi vielä: ”Ethän ole antanut minulle jälkeläistä, ja siksi palvelijani saa periä minut.” Mutta hänelle tuli tämä Herran sana: ”Ei hän sinua peri, vaan sinut perii sinun oma poikasi.” Ja Herra vei hänet ulos ja sanoi: ”Katso taivaalle ja laske tähdet, jos kykenet ne laskemaan. Yhtä suuri on oleva sinun jälkeläistesi määrä.” Abram uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi.”
Tänä vuonna, tässä maailman tilanteessa, on ainakin omassa sisimmässäni ollut voimakkaita uskon ja epäuskon hetkiä. Kun puolitoista viikkoa sitten Kiovaan tehtiin useita ohjusiskuja, tiedustelin välittömästi sukulaisiltani, ovatko he kunnossa. Luojan kiitos vastaus tuli heti pikkuserkku Natalialta. Hän totesi, että he ovat kaikki kunnossa, mutta todella ahdistuneita.
Hän pohti sitä, miksi idän tyranni haluaa hävittää Kiovan. Hänen mielestään kaupungin olemassaolo muistuttaa tyrannia toisenlaisesta historiasta ja perinnöstä; sellaisesta, joka ei sovi tämän vääristelemään menneisyyteen. Lisäksi Natalia totesi, että Kiovan historiallinen kauneus on kuin peili, josta julma diktaattori näkee vain oman sisäisen sairautensa ja julmuutensa.
Pikkuserkkuni sanoi lukeneensa kuluneena vuonna paljon Raamattua etsiessään vastausta kysymykseen, miksi Jumala sallii tämän kaiken pahuuden tapahtua. Lukiessaan hän sanoi löytäneensä mielenrauhan ja myös uskon siihen, että valo voittaa kuitenkin lopulta pimeyden. Tuona traagisena maanantaina iltapäivällä häneltä tuli viesti, että nyt ahdistus loppui, mutta se ei ole kestänyt koskaan näin kauaa.
Ukrainalaisten asenne kaiken tuskan ja murheen keskellä on todella puhuttelevaa. Heillä tuntuu olevan luja luottamus ja usko apostoli Paavalin sanoin: ”Kun Jumala on meidän puolellamme, kuka voi olla meitä vastaan.”
Koskettavaa oli myös, kun heidän presidenttinsä, jonka isoisän kaksi veljeä menehtyivät holokaustissa, vieraili Kiovan suurimmassa katedraalissa viime pääsiäisenä. Tuossa yli tuhat vuotta vanhassa pyhäkössä pitämässään puheessa hän korosti kristinuskon merkitystä hyvän ja pahan välisessä taistelussa. Hän totesi, että ”meillä ei ole mitään pelättävää, koska Kristus on noussut ylös ja voittanut kuoleman” ja että ”me olemme tuon ikuisen valon puolella pimeyttä vastaan”.
Se, että tällainen kansa ja sen historia halutaan hävittää, kertoo hyökkääjän sanoin kuvaamattomasta julmuudesta ja ylimielisyydestä.
Näin sattumalta koskettavan videon, jossa joukko ukrainalaisia sotilaita valmistautui taisteluun. He olivat hiljaa kumartuneina hartaushetkessä, jossa yksi sotilaista luki ääneen Psalmia 90:
”Herra, sinä olet meidän turvamme polvesta polveen. Jo ennen kuin vuoret syntyivät, ennen kuin maa ja maanpiiri saivat alkunsa, sinä olit. Jumala, ajasta aikaan sinä olet. Tuhat vuotta on sinulle kuin yksi päivä, kuin eilinen päivä, mailleen mennyt, kuin öinen vartiohetki. Opeta meille, miten lyhyt on aikamme, että saisimme viisaan sydämen. Niin kuin annoit murheen, anna meille ilo yhtä monena vuotena kuin vaivamme kesti. Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi, anna lastemme nähdä kunniasi loisto. Herra, meidän Jumalamme, ole lempeä meille, anna töillemme menestys.”
Uskon, että noiden hiljaisten miesten ja naisten tuntoja kuvaa parhaiten tuon Psalmin jae: ”Anna palvelijoittesi nähdä suuret tekosi, anna lastemme nähdä kunniasi loisto.”
Juha Salmesvuori
Kirjoittaja on Akaan seurakunnan kanttori
